“Tulevaisuus kuuluu niille, jotka uskovat unelmiensa kauneuteen.”

Hei! Minä olen Vilma!

Olen johtamisen ammattilainen, työyhteisövalmentaja, Certified Business Coach ja inhimillisen työelämän puolestapuhuja. Tällä hetkellä työskentelen päätoimisesti vammaispalveluita tuottavan organisaation toimitusjohtajana ja sivutoimisesti yrittäjänä. Tätä komboa ennen sain työskennellä monivivahteisessa ja vaativassa, mutta hyvin merkityksellisessä työssä kunnanjohtajana. Kuntasektorilla olen työskennellyt myös hallintojohtajana, perusturvajohtajana sekä palvelujohtajana. Strategisen johtamisen ja johtoryhmätason työskentelyä kaikki tyynni niin julkisella kuin yksityiselläkin sektorilla. Vastuuta taloudesta ja toiminnasta, verkostotyötä, asiakaspalvelua, projektitöitä, organisaation kehittämistä ja kaikkea siltä ja väliltä. 

Parhaimman työkokemukseni vuorovaikutuksesta erilaisten ihmisten kanssa olen saanut työskennellessäni liki kymmenen vuotta autismikuntoutuksen ja kehitysvammaisten ihmisten parissa. Siinä työssä palaute tuli suoraan kiertelemättä niin hyvässä kuin pahassakin! Eikä erityispedagogiikan opinnoista ole ollut haittaa johtamistyössäkään.

Olen vakuuttunut siitä, että olemme työelämässä ja myös johtamisessa matkalla kohti inhimillisyyttä. Voinemme puhua jopa vallankumouksesta. Olemme jo pitkään eläneet digitaalisen vallankumouksen aikaa, jonka osalta olemme viime vuosina ottaneet aimo harppauksia eteenpäin etenkin etätyön suhteen. Ihminen kaipaa kuitenkin ihmistä. Kaipaamme läsnäoloa, kuuntelua ja aitoa vuorovaikutusta, välittämistä, empatiaa ja myötätuntoa. Maailma muuttuu kovaa vauhtia. Työelämän toimintaympäristöt sitä mukaan myös. Turvallisuuden tunne tai oikeastaan sen tarve korostuu. Ihmisyys ja inhimillisyys korostuu. Rohkeudelle ja luovuudelle on tilaa, jos vain annamme niille tilaa. 

Johtamisessa mittaamme usein tuloksia, mutta entä jos arvokkaampaa onkin jokin sellainen, jota ei voi suoraan mitata, mutta joka kuitenkin tuo hyvinvointia niin johtajalle itselleen kuin myös koko työyhteisölle…? Hyöty ja tehokkuus ovatkin inhimillisestä näkökulmasta jotakin aineetonta, jota voitaneen kuvata hyvinvoinniksi, onnellisuudeksi, kenties arvotasapainoksikin.

” Tulevaisuus kuuluu niille, jotka uskovat unelmiensa kauneuteen”. Tämä Eleanor Rooseveltin lause on kulkenut matkassani jo vuosikymmenien ajan. Se antaa uskoa siihen, ettei ihmistä ole luotu luovuttamaan eikä luopumaan tavoitteistaan. Kaikki on mahdollista, kun uskot siihen ja olet valmis toimimaan unelmiesi puolesta. Ei elämässä todellakaan kaikki mene suunnitelmien mukaan, mutta asiat menevät siten, kuten niiden kuuluukin mennä. Tärkeintä on antaa mahdollisuus itselle toteuttaa unelmansa ja ennen kaikkea uskaltaa tehdä se. Hypätä vaikka tuntemattomaan ja luottaa siihen, että siivet kantavat ja oma voima vahvistuu.

Näin on tapahtunut itselleni useammankin kerran. Olen muutaman kerran hypännyt pois vakituisesta työ- tai virkasuhteesta lyhyempään työsuhteeseen kohti unelmiani. Kunnanjohtajan virasta irtisanouduin kesäkuussa 2021 ilman tietoa tulevasta. Viimeinen virassaolopäiväni oli 31.12.2021. Joku on sanonut minua rohkeaksi. Rohkeus on yksi tärkeä arvoni, kuten myös vapaus, itsenäisyys sekä rakkaus ja inhimillisyys.

Olen useaa jatko-opintojaan kuumeisesti pohtivaa nuorta lohduttanut, ettei se maailma siihen kaadu, jos opinnot eivät heti kerralla osu kohdilleen ja mieli alkaakin halajamaan muuta alaa. Itsekin hakeuduin lukion jälkeen ensin ammattikorkeakouluun opiskelemaan bioanalyytikoksi eli entiseksi laboratorionhoitajaksi. Opiskelin siellä vuoden verran vain huomatakseni, etten pystynyt pistämään ketään. Aika oleellista niinkuin verinäytteiden oton kannalta… Oli siis suurta viisautta keskeyttää opinnot siinä vaiheessa. Seuraavana syksynä hakeuduin nuoriso-ohjaajaopintojen pariin, kunnes parin viikon opiskelun jälkeen huomasin haluavani kirkon nuorisotyönohjaajaksi. Koulun vaihtohan se edessä jälleen oli. Melkoinen onnenkantamoinen oli, kun Pieksämäen diakonia-ammattikorkeakoulussa oli peruutuspaikka, johon pääsin. Näin opiskelu alkoi sosionomi amk:ksi. Joskaan minusta ei ikinä tullut kirkon nuorisotyönohjaajaa vaan vammaistyöhön suuntautunut sosionomi. 

Useiden työvuosien jälkeen hakeuduin avoimeen yliopistoon työn ohella opiskelemaan. Syksyllä 2008 pääsin ensiyrittämällä varsinaiseksi yliopisto-opiskelijaksi pääaineena sosiaalihallintotiede. Opiskeluajoista on sumea muisto, sillä olin koko ajan töissä ja osan ajasta myös kolmivuorotyössä. Ei ollut tavatonta, että yövuoron jälkeen suuntasin aamulla yliopistolle samoilla silmillä luennoille. Järkeähän ei siinä ollut ja pikkuhiljaa kehooni alkoi kertyä väsymystä ja uupumusta, jota en tunnistanut. Vauhti oli kova enkä osannut kuunnella itseäni. Opintovapaata pidin ainoastaan gradun teon ajan eli muutaman kuukauden. 

Yhteiskuntatieteiden maisteriksi valmistumisen jälkeen pääsin heti vaativiin johtotehtäviin. Olin innostunut ja tein töitä todella paljon ja antaumuksella. Olinhan saavuttanut unelmani. Mottoni oli ”vierivä kivi ei sammaloidu”. Suoritin työtä, suoritin vapaa-aikaa. Piti ehtiä hirveästi tekemään asioita. Nähdä maailmaa, saavuttaa, suorittaa, aikatauluttaa. Jos minun olisi pitänyt istua laiturilla kesäpäivänä tai kannon nokassa syysiltana metsän hiljaisuudessa, en olisi pystynyt. Se olisi ollut mielestäni kauheaa ajan tuhlausta! Aika piti käyttää hyödyksi, koska vasta ”haudassa levätään”.

Keväällä 2018 oli selkeät uupumisen merkit ilmassa. En vain itse niitä kyennyt näkemään. Työyhteisöni näki ärtyneisyyteni ja kireäpinnaisuuteni, vetäytymiseni työhuoneeseeni, ilottomuuteni ja koko kehoni jännittyneisyyden. Esimieheni oli rohkea, otti minut keskusteluun kanssaan ja totesi ”Vilma, sinä et ole nyt kunnossa.” En ollut, mutta sitä oli vaikea myöntää itselle, suorittajalle ja kympin tytölle. Uneni oli jo pahoin häiriintynyt, nukuin ehkä nelisen tuntia yössä.

Etenkin tuo kokemus uupumisesta viimeistään opetti minulle sen, että ihminen ei ole kone eikä elämä ole suorittamista varten. Se on elämistä varten. Keholle on annettava aikaa palautua ja sitä pitää kohdella hyvin. Miksi emme taputa itseämme olkapäälle, kuten ystävää lohduttaessamme ja sano itsellemme, että sinä riität? Meidän tulisi olla myös parhaita ystäviä itsellemme ja tuntea myötätuntoa itseämme kohtaan. Tätä minäkin opiskelen edelleen päivittäin ja luultavasti läpi koko elämäni.